Failure is always an option

Terveisiä taas Madridista. Täytyy sanoa, että loma Suomessa oli aivan liian lyhyt ja meni aivan liian nopeasti ohi. Mutta tuon lyhyen loman aikana tuli kuitenkin nähtyä ihania ihmisiä ja ihan vain oleiltua kotona pyjamahousuissa, niinkuin uhkasinkin. Tämä jälkimmäinen johtui kuitenkin lähinnä siitä, että tulin aivan tosi kipeäksi jossain siinä viimeisten ja ensimmäisten päivien paikkeilla, mikä siis tarkoittaa, että tätä "ihanaa" tautia on nyt sairastettu viikko, mutta loppua ei näy.

Minulla oli jo silloin, kun palasin Suomeen, heti sellainen olo, etten haluaisi välttämättä tulla enää takaisin Madridiin. Se ei tosiaan johdu siitä, ettenkö viihtyisi Madridissa, koska kyllä, minä viihdyn täällä. Ei, tämä haluni jäädä Suomeen johtui siitä, että tämä työ alkaa jo tökkimään. Menemättä sen enempää yksityiskohtiin voin vain sanoa, että huomaan, ettei minulla ole enää mitää annettavaa au pairina. Niimpä olisin halunnut jäädä Suomeen ja mennä johonkin parempi palkkaiseen työhön, nyt kun siis päätin, että jään ensi syksynä Suomeen opiskelemaan, mikä tarkoittaa todennäköisesti omaa kämppää ja vuokralaskuja. Että olisi ollut ihan mukava mennä töihin, josta jäisi jotain takataskuunkin.

Kahden viikon loman aikana tuo fiilis vain kasvoi ja kasvoi, kun näin tuttuja kasvoja ja sain nukkua omassa huoneessani, omassa sängyssäni. Niimpä nyt tänään tuntuikin ihan kamalta, kun äiti ja isä jättivät minut Helsinki-Vantaalle puolikuolleena tämän taudin takia ja toivottivat vain tsemppiä jatkoon. Voin kertoa, että itkin. Ja itkin monta kertaa sen kuuden tunnin aikana, mitä vietin lentokoneissa. Ja vielä Madridin lentokentällä. Itse asiassa nytkin. Haluan todella toivoa, että tämä ahdistus menee pian ohi, koska jos ei, niin sitten minulle ei jää muita vaihtoehtoja, kuin myöntää että olen luovuttaja ja lähteä kotiin. Eihän minulla olisi töitäkään enää jäljellä kuin noin kolme kuukautta, mutta se tuntuu hirmu pitkältä ajalta.

Lomani aikana olin kuitenkin ehtinyt unohtaa, miten hyvän näköisiä nämä etelän vetelät ovatkaan ja tänään sainkin sitten shokkihoitoa. Ja täytyy myös sanoa, että koskaan aikaisemmin en ole lentänyt Lufthansalla, mutta tänään tuli tehtyä sitä jo kahdenkin eri lentokoneen muodossa, ja tykkäsin kovasti. Kummallakin lennolla, siis lennoilla Helsingistä Frankfurtiin ja Frankfurtista Madridiin, minulla oli komeita ja mukavia stuertteja. Lisäksi yllätyin siitä, että kummalakin lennolla tarjoiltiin ilmainen sapuska. Olen vain kerran aikaisemmin saannut lentokoneruokaa, ja se oli matkalla Turkista takaisin Suomeen. Vaikka ruoka ei mitään maailman parasta ollutkaan, niin täytyy sanoa, että Lufthansalla ainakin palvelu pelaa. Ylivoimaisesti paras lentoyhtiö niistä kaikista halpalentoyhtiöistä, joita olen tämän lyhyen elämäni aikana kokeillut.

Toivon hartaasti, että jaksan nämä jäljellä olevat kuukaudet ja että osaan pitää suuni kiinni tästä host perheelleni. En tosiaan halua, että he saavat väärän kuvan aikeistani ja siitä etten viihtyisi täällä heidän kanssaan. Ei asiat niin ole, en vain jaksa tätä työtä enää, perhehän on kuitenkin ihan paras, mitä toivoa saattaa. Noo, ehkä minä jostain löydän voimia jatkaa, kunhan tervehdyn. Mutta mitä sitten jos en? Ehkä tässä pitää nyt mennä päivä kerrallaan, vaikka tänään olen koko ajan meinannut ottaa laukkuni ja palata kentälle ja ostaa seuraavan lipun Suomeen.

Tulipa sekavaa tekstiä. Kyllä sen huomaa, kun kuumehoureissa kirjottelee. Mutta, hyvää alkanutta uutta vuotta kaikille. Minun horoskooppini lupaa hyvää tälle kuukaudelle, joten jos vaikka rupean ajattelemaan sitä ja jätän nämä joutavanpäiväiset luovuttamis puheet taka-alalle. Vaikka, kun minä jotain päätän, niin silloin mieltäni ei muuta enää mikään...